sunnuntai 1. elokuuta 2010

Miten paljon voi antaa?

Olen jo pitkään (ainako?) haaveillut kirjoittamisesta. Enkä pelkästään kirjoittamisesta. Vaan samalla eheytymisestä kirjoittamisen myötä. Ehkä salaa haaveillut jonkun muunkin eheyttämisestä siinä sivussa. Samalla pelkään. Miten paljon voi antaa itsestään? Miten paljon voi paljastaa heikkouksiaan?

Olen näennäisesti kovin avoin ja vahva. Nykyinen aviomieheni on kertonut kuinka häneen teki alusta asti vaikutuksen se, kuinka avoimesti heitin kaikki kortit pöytään. Tavatessamme olin kahden lapsen yksinhuoltaja ja häntä 10 vuotta vanhempi. Taustalla pitkästä liitosta avioero, "perheyrityksen" konkurssi ja juuri päättynyt pari vuotta kestänyt parisuhde. Lähtökohdat meille oli siis kaikkea muuta kuin herkulliset. Mutta näitä tarinoita ja yksityiskohtia seuraa myöhemmin ;)

Vahvuuden vastakohtana minusta löytyy hetkittäin aivan täysin kypsymätön ja heikko pikku-Vipe. Se pieni tyttö, joka kasvoi alkoholistikodissa, jossa monenlaiset kriisit ja mielenterveysongelmat hallitsivat arkea. Se tyttö, joka oli näkymätön. Se tyttö, joka unohti olemassaolonsa olevan muutakin kuin tilanteen mukana myötäilyä. Se tyttö, jonka tunteet olivat yhtäkuin se mikä helpotti vanhempien oloa. Siitä tytöstä tuli vahvan miehen aviovaimo. Vahvan miehen, joka rakasti sitä kilttiä ja myötäilevää pikku-Vipeä. Myös pikkuinen rakasti sitä turvallista ja vahvaa miestään. Kunnes se pikkuinen muuttui ja tahtoi olla oma itsensä. Siitä lisää myöhemmin ;)

Koko elämäni ja olemassaoloni on jollain tavalla tasapainoilua tämän nykyisen vahvan Vipen ja sen sisällä elelevän pikku-Vipen välillä. Sen myötä kovin hyvä ja onnellinen elämäntilanteeni ei joka hetki takaa minulle itselleni tasapainoa :) Ehkä se joskus löytyy? Vai haluanko edes ihan kokonaan löytää sitä? Eikö toisaalta ole aika rikastuttavaa elää monella tapaa tunteikasta elämää?

Näitä kysymyksiä pohtien painun petiin pienen poikani viereen <3 Hyvää yötä.

4 kommenttia:

  1. Kyllä kirjoittaa pitää, jos sitä haluaa, vaikka sanomalehden nurkkaan lyijykynällä. Luova hetki menee ohitse eikä muista kirjoittamaansa päivien päästä. Pieni tunteellinen runonpätkä, pieni suolainen kyynel, se vasta tekee hyvää. Jälkeepäin voi olla vähän hölmistynyt olo, onpa hassu runo, miksi sen kirjoitin - siksi, että siitä tuli hyvä olo, sain jotain omaa aikaiseksi, ihan minua, omia ajatuksiani.
    Oho, tulipa tekstiä, enhän minä yleensä tällaisia kirjoita:D

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaminen tekee hyvää, suosittelen :)

    Kai meissä kaikissa asuu monta puolta ja elämä on tasapainottelua niiden välillä... vai voisiko olla, että se omin ja aidoin minä-itse voisi kuoriutua lopultakin täysillä esiin? En tiedä, mutta ehkäpä toivon jotain sellaista.

    Vaikka elämäsi kuulostaa kovin erilaiselta (kovin raskaalta) kuin omani, tunnistan jotain kovin tuttua kirjoittamassasi. Tuo vahva-puoli ja se toinen, joo, minussakin ne tasapainoilevat.

    Kirjoitusiloa! :)

    VastaaPoista
  3. Voi, tunnistan jo nyt sinussa paljon samaa kuin itsessäni. Ajattelen, että olemme tietyllä tavalla ehjäksi särkyneitä. Täytyy mennä rikki, jotta voi koota palasensa, saada liitoksiin liimaa, joka pitää, mutta tarvittaessa myös hiukan joustaa.....
    Tervetuloa blogimaailmaan!!!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentoijille! Tottahan se on, että varmasit meissä kaikissa on monta puolta, jotka erilasiet elämäntilanteet tuo esiin. Mulla itselläni vaan tuntuu olevan kovin raju ero sen vahvan ja napakan Vipen ja sen täysin yllättäin murusiksi menevän pikkuisen välillä. Näitä asioita on pohdittu ja käännetty jos minkäkinlaisessa tilanteessa ja terapiassa.

    Tässä kohtaa on taas pakko sanoa jotain hyvääkin itsestä... Olen viisas ja vahva, kun käyn näitä asioita läpi. En suostunut lopulta vaimona olemaan se pikkuinen riepu, joka tyytyy mihin vaan. Enkä yhäkään suostu siihen miten itseäni rankaisen paikoitellen. En en en!! Aion taistella vastaan ja nostaa enemmän ja enemmän sitä vahvaa puoltani esiin. En silti halua unohtaa pikku-Vipee. Haluan sitä pikkuista pitää kämmenelläni ja korjata ehjäksi. Jonain päivänä.

    VastaaPoista