keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Satu tytöstä, josta tuli oman elämänsä tähti.

Tyttö, josta tuli oman elämänsä tähti

Olipa kerran tyttö. Pieni ja hentoinen oli tuo kalpea ja pelokas pisamanaama. Hän oli kai joskus ollut ihan tavallisen iloinen ja luottavainen lapsi. Nyt hän oli surullinen, koska hänen äitinsä ja isänsä olivat hyvin sairaina. He olivat niin sairaina, että heidän näkönsä heikkeni. Lopulta he eivät enää nähneet tyttöä, vaikka hän yritti loistaa tähtenä heidän silmissään. Tyttö tahtoi valaista heidän tietään ja tuoda heille iloa, vaan eivät he nähneet tytöstä loistavaa valoa. He kulkivat sairautensa sumuvaippaan pukeutuneina.

Vanhemmat kulkivat mutkaisessa kumarassa kantaen selässään painavia taakkoja. Lasti oli siksi kovin painava, koska he kantoivat mukanaan menneisyyden ja nykyisyyden raskaita ja alati täyttyviä rinkkoja. Heidän vanavedessään kulki pieni ja näkymätön tyttö yrittäen hennoilla käsillään kannatella samaan aikaan sekä äidin että isän rinkkoja, jotta heidän taakkansa olisi keveämpi. Yhä synkemmät ja mustemmat ukkospilvet johdattivat perhettä kohti pimeämpiä ja pimeämpiä polkuja, päätyen keskelle raiskattua ja riivittyä Kolkkouden Metsää.

Kolkkouden Metsä oli tytöstä hyvin hämärä ja pelottava. Sen polut olivat mutkikkaita ja täynnä teräviä kiviä ja lasinsiruja. Siellä kulkiessa piti olla alati varuillaan. Vaan silti oli poluilla kovin helppo saada kolhuja ja haavoja. Aikansa siellä asuttuaan tyttö olikin kovin täynnä vereviä mustelmia ja tulehtuneita haavoja. Myös tytön silmiin alkoi kasvaa näkymättömyyden sumuverho. Hän ei enää nähnyt omaa loistoaan ja erityisyyttään. Hän tunsi vain vanhempiensa riesarinkkojen painon.

Vuodet kuluivat ja vanhempien rinkat täyttyivät täyttymistään. Tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi ja alkoi pienin varovaisin askelin kulkea omia polkujaan kohti kauempana pilkottavaa hoidetumpaa metsää ja valoisampaa aukeaa. Niillekin poluille ilmestyi kiviä ja pelottavia sudenkuoppia ja monesti piti tytön itseään satuttaa ja kolhaista matkan varrella. Ne olivat kuitenkin hänen valitsemiaan polkuja, joiden tehtävänä oli saada hänet matkaamaan kohti sisintään.

Tänään kohtasin tytön. Hän on jo aikuinen nainen. Hän kantaa yhä mukanaan pientä selkäreppua, jossa on hajanaisia palasia hänen menneisyydestään. Yritin ottaa reppua hänen selästään, mutta hän ei antanut. Hän sanoi tarvitsevansa sitä. Se on ja tulee aina olemaan osa häntä. Hän näytti myös mustelmiaan ja haavojaan. Mustelmat olivat enää haaleita ja ennen kovin tulehtuneet haavat olivat jo melko hyvin arpeutuneet. Tyttö silitteli haavojaan ja kertoi hoitavansa niitä hyvin, jotta ne lopulta paranisivat.
Olin iloinen nähdessäni tytön silmienkin kirkastuneen. Niistä loisti jo pieni tähti, joka tuntui vain odottavan pääsyään täyteen loistoon.

Ehkä tyttö ei ole mikään Canis Majoris, mutta todellakin hän on oman elämänsä tähti!