keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kirjoituskurssin tehtävänä oli "kirjoittajaelämänkertani". Minulla ei sellaista varsinaisesti ole, joten tein sen näin:

Tänään olin taas kurssilla. Siitä jäi hyvä mieli ja sain taas uutta intoa kirjoittamiseen. Olen alkanut tuntea lämpimiä tunteita kurssikavereitani kohtaan. Olen tutustunut ihaniin, erilaisiin ja upeisiin elämän opettamiin ihmisiin. Tänään sinne mahtui jo pientä tunteiden purkaustakin. Eikös se ole sen merkki, että koetaan toiset jo tietyllä tapaa tutuiksi ja turvallisiksi? Keskiviikko on minulle nykyään tärkeä päivä. Se on se päivä, joka ihanalla tavalla poikkeaa normaalista arjestani, jota myöskin rakastan.

Siitä arjestani ensin..Äiti on minulle maailman paras sana. Olen äiti maailman ihanimmille ja kauneimmille lapsille. Heitä täydellisyyksineen ja vajavaisuuksineen rakastan joka päivä niin paljon, että hetkittäin tunnen jopa kipristävää kipua. Rakkaus ja äidin jatkuva huoli sekä tahto antaa heille kaikkensa voi joskus imeä oman sydämeni lähes tyhjiön kaltaiseen tilaan. Silti heistä saamani kiitollisuuden ja onnen tunteet peittoavat kaiken kivun ja huolen. He ovat minua kasvattaneet ja koulineet syntymästään asti ja yhä vaan se kasvatustyö jatkuu. Olen myös heidän kauttaan oppinut löytämään ja tuntemaan itseäni. Ilman heitä olisin vain murto-osa minusta.

Olen arjessa myös vaimo. Sekin sana on saanut erilaisen ja laajemman merkityksen. Olen suuresti rakastettu, ja suuresti myös rakastan. Olen silti myös vaimo, joka tukee miestään omalla, ja myös yhteisellä taiteenalallamme. Vaimo, jonka mies potkii hellästi eteenpäin ja tahtoo minun toteuttavan sitä mihin minulla on lahjoja. Hän tahtoo meistä tulevan se "säveltäjä-kirjoittaja-laulaja-pariskunta". Sillä me eläisimme ehkä osin vaatimatonta, mutta onnellista elämäämme. Samalla kasvattaisimme rakkaudella pientä ihanaa poikaamme ja tukisimme minun isompia lapsiani aikuiseen elämään. Vaaleanpunaisia haaveita ehkä, mutta ei kai mahdottomia?

Ai niin. Tämän aiheena olikin kirjoittajaelämänkertani...

Tahdon toki ammentaa taustastani ja elämästäni, koska muutenhan kaikki olisi ollut turhaa. Tahdon myös käyttää vuosien myötä saavuttamaani elämänkokemusta apuna ja samalla tietenkin kerryttää sitä lisää. Tahdon muistaa rakkaita, mutta ongelmallisia vanhempiani. Tahdon muistaa pitkää, hetkittäin onnellista, mutta myös hyvin vaikeaa ja alistavaa avioliittoani. Tahdon muistaa omaa kasvuani ja sitä miten kasvoin pienestä arasta rievusta naiseksi, joka uskalsi mennä ihmisten eteen ja valloittaa heidät laulamalla. Tahdon muistaa pettäjää, loukkaajaa, hylkääjää ja jättäjää.

Mutta vain siten, miten tämä kaikki ja he kaikki ovat auttaneet minua tulemaan herkemmäksi ja luovemmaksi minuksi.

Tästä vasta alkaa minun kirjoittajaelämänkertani. Pienin askelin.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Tehtävä "suurin voittoni"

Suurin voittoni

Olin yläasteella aina luokan ujoin ja pienin. Kuuluin siihen luuserijoukkioon, joka oli omassa eristäytyneessä ryhmässään välitunneilla. Siellä olivat minä ja lihavat sekä ne, jotka eivät ulkonäöltään sopineet muottiin. Kuuluin myös niihin, jotka valittiin viimeisenä joukkueeseen liikuntatunnilla. Olin se, joka kulki hassuissa vaatteissa, koska muuta ei ollut. Likaisetkin taisivat olla. Meillä kun ei ollut suihkua, saunaa, saati ylellisyytenä pitämääni kylpyammetta. Pesuvesi lämmitettiin suuressa kattilassa. Siitä se kaadettiin joko pesuvatiin tai vauvoille tarkoitettuun kylpyammeeseen.

Muistan kuinka nöyryyttävää oli seistä kahden viimeisen joukossa liikuntatunnin joukkueita valitessa. Se toinen oli yleensä se luokalta, joka ei ylipainoltaan kyennyt kunnolla edes juoksemaan. Minä olin siellä siksi, etten arkuudeltani uskaltanut pelata. En voinut yrittää, koska epäonnistuminen hävetti. Ne rohkeat ja urheilulliset rynnivät päälle ja minä yritin parhaani mukaan olla mahdollisimman huomaamaton. Jos eivät vaikka huomaisi kuinka huono olen. Jos eivät näkisi kuinka minua hävetti olla minä. Toivoin aina selviäväni niistä hetkistä näkymättömänä. Ja melkoisen näkymätön olinkin.

Pahinta koulussa olivat tilanteet, joissa joutui luokan eteen. Esitelmät tai muu puhuminen olivat painajaista. Pelkäsin niitä katseita ja arvostelua. "Liian hiljainen ääni, rumat vaatteet, arka, ujo, köyhä, "sen perheen" lapsi ja muutenkin reppana." Kuinka paljon voivatkaan pelkät katseet ja hiljaiset supattelut ja kikatukset kertoa.

Suurin voittoni...Tätä kohtaa miettiessä alkoi hymyilyttää. Huomasin kuinka äskeisten asioiden muistelusta lyhistynyt ryhtini vaistomaisesti suoristui. Yhtäkkiä tunsin sitä ylpeyttä, jota ansaitsen tuntea. Voisin heti mennä sen saman joukkion eteen ryhdikkäänä ja ylpeänä. Kertoisin heille tämän:

Olen Virpi. Se sama ongelmaperheen kasvatti, josta ette uskoneet tulevan ikinä mitään. Teidän iloksenne voin kertoa, etten ole kouluttautunut pitkälle. En myöskään ole saanut upeaa uraa, jonka avulla tienaisin suuria rahoja. Nämä lähinnä johtuivat itsetunnon olemattomuudesta ja kannustuksen puutteesta. Minulla ei ole taloa eikä kallista autoa.

MUTTA..Olen silti tehnyt jotain mitä te kaikki ette ehkä ole? Ongelmaisen perheen lapsesta pitäisi tulla elämässään  epäonnistunut "perinteiden" jatkaja. Ei. Siihen en suostunut. Olen kahlannut monen suon läpi ja noussut monesta montusta entistä vahvempana ja viisaampana. Taistelin itselleni omin avuin itsetunnon, jota lapsuuteni ei kyennyt minulle tarjoamaan. Uskalsin irrottautua pitkästä avioliitosta yksinhuoltajaksi, vaikka vastapuoli yritti kaikkensa alistaakseen ja saadakseen minut uskomaan etten koskaan voisi pärjätä. Olen saanut kolme upeaa lasta. Kaksi niistä olen onnistunut kasvattamaan upeiksi, sydämellisiksi ja fiksuiksi nuoriksi, joista olen ylpeääkin ylpeämpi.

Itse olen kasvanut kolhuineni ihmiseksi, johon perhe ja ystävät voivat luottaa. Ihmiseksi joka tietää paljon ihmisenä olemisesta. Olen täynnä rakkautta ja pyrin kaikessa hyvään. Älykkääksi ja lahjakkaaksikin sanovat. Aion vielä löytää näille ominaisuuksille käyttöäkin, jahkas tiedän mikä minusta tulee isona...

Se suurin voittoni siis?

Suurin voittoni on ollut syntyä juuri siihen ongelmaperheeseen juuri niille rikkinäisille ihmisille lapseksi.

Ilman heitä minä en olisi minä.

isäni tuolta puolen

Isäni tuolta puolen,
kysyi

Miksi verhosi ovat usein kiinni?

En osannut vastata. Olin hiljaa.

Valoa, päästä valoa sisälle!

Ehkä valo onkin yliarvostettua, ajattelin.
Ehkä joidenkin kuuluukin etsiä pimeässä.
Rauhassa.
Ilman kipeää, paljastavaa valoa.
Valmiina on valon aika.

Anteeksi tyttöni. Anteeksi kaikesta.

Isäni tuolla puolen tietää
miksi verhot ovat kiinni.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Kirjoituskurssin eka tuotos

Melancholy man

Talo on vanha. Se on hyvinä aikoinaan ollut komea hirsikartano. Nykyään se on vain kaupungin halpa ja ränsistynyt vuokratalo ilman mukavuuksia. Hanasta tulee pelkästään kylmää vettä. Talvella pitää muistaa jättää hana hiukan valumaan, ettei se jäädy umpeen. Savupiiput ovat niin huonossa kunnossa, että puuhellaan ja  takkoihin ei voi laittaa tulta.

Olohuoneesta tytöllä on suora näkymä keittiön pöydän ääreen. Vanha nojatuoli on punaista vakosamettia. Sen nuhraantuneita raitoja tyttö on usein nyppinyt yrittäessään samalla upota syvemmälle tuolin lämpöön ja näennäiseen turvallisuudentunteeseen. Sieltä hän katselee kuin salaa keittiön pöydän ääressä istuvaa isäänsä, joka on taas juonut. Tyttö tietää jo musiikin perusteella mitä isä ajattelee ja tuntee. Isä on taas tänään surullinen ja yksinäinen. Isä on melancholy man.

Tytöllä on kaksi isää.

Toisella isällä on lempeät, siniset silmät. Sellaiset, jotka katsovat tyttöä ylpeydestä ja onnesta loistaen. Niitä kehystävät ilonrypyt tytön kanssa nauraessa.
Tämän isän suu aukeaa äänekkääseen ja aitoon nauruun. Sellaiseen, joka lähes salpaa häneltä hengen. Niin hyvä se nauru on.
Hänellä on vahvat ja lämpimät kädet. Sellaiset, jotka ei koskaan palele. Ne kädet ovat aina valmiit lämmittämään tytön helposti palelevia käsiä ja jalkoja. Miten ihmeessä ne voivatkaan olla aina niin lämpimät?
Tällä isällä on ylpeä ryhti ja ripeä askel. Tytön on niin helppo tätä isää katsella. Ja rakastaa.

Toinen isä on synkkä ja surullinen. Ilonrypyt muuttuvat näissä silmissä syviksi poimuiksi. Ne näyttävät vetävän kiinni muutenkin alas painuvia silmäluomia. Nämä silmät eivät katso tyttöä. Ne katsovat vain alaspäin humalasta ja synkistä ajatuksista sumentuneina. Ne katsovat paikkaan, johon tyttö ei kuulu.
Tämän isän huulet ovat kireät. Suu aukeaa vain kohdatakseen oliivinvihreän mukin tai ketjussa poltettavan tupakan.
Hänen kätensä viihtyvät sylissä nyrkkiin puristettuina. Niistä ei ole tytön käsiä lämmittämään. Ne eivät aukea tytön kylmiä käsiä varten. Ne liikkuvat vain kurkottaakseen kohti mukia. Tai viedäkseen tupakan huulille tai tuhkakupille.
Tällä isällä ryhti katoaa hänen nojatessa keittiön pöytään. Askelkin on raahustava. Tämä isä saa tytön tuntemaan surua ja huolta.

Synkästä ja humalaisesta isästä on tullut jo tutumpi kuin siitä toisesta. Välillä on vaikea muistaa miksi hän on aina ollut isän tyttö. Joskus hän ei edes muista kuinka paljon isäänsä rakastaa.

Kunpa hän olisi tiennyt sen, mitä hän tietää nyt.

Hiphei!!! I'm back! Ja aloittanut kirjoituskurssin.

Olen pitänyt hiljaisen hetken myös täällä. Toisin sanoen on ollut hiljainen olo. Ei mitään sanottavaa. Nyt alkaa taas elämä pikkuhiljaa asettua normaaleihin uomiinsa, mitä nyt sitten normaali taas mahtaa tarkoittaakaan ;)
Aloitinviime viikolla kirjoituskurssin kansalaisopistossa. Se tuntui hyvältä. Huomasin kuinka olen kaivannut tilanteita, joissa olen muutakin kuin kotiäiti, vaikka sitä roolia rakastankin.

Kurssi on nimeltään "voimaannuttava kirjoittaminen" ja uskon ja toivon saavani siltä paljon. Jokaviikkoisen kotitehtävän myötä ensinnäkin syyn kirjoittaa, sekä tietenkin uuden harrastuksen.

Ekan viikon kotitehtävä oli jotain sen suuntaista, että "mikä lapsena kuulemasi/oppimasi laulu herättää sinussa eniten ahdistavia/iloisia/vapauttavia jne tunteita". Eli mikä vaan tunne, kunhan se on voimakas. Niitä tunteita pitäisi tekstissä joko kuvailla tai kirjoittaa niistä tarina. Päätinkin kirjoittaa minua suuresti aina vain koskettavasta Moody Bluesin "Melancholy man" -biisistä. Se oli yksi isäni lempilauluista. Kurssilla kaikkien tekstit monistetaan ja luetaan. Hui!! Päätin julkaista tekstin jo nyt täällä ennen kritiikkiä. Kommentoida saa ja parannusehdotuksia ym esittää!!

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Ristiriita ja heikkouden myöntäminen

Masennus ei ole koskaan häpeä. Sen myöntäminen ääneen toiselle ihmiselle ei ole häpeä. Terapiassa käyminen ei ole häpeä, vaan pikemminkin päinvastoin. Mielestäni saa olla ylpeä siitä, että "huoltaa" itseään. Sillä auttaa itsensä lisäksi kaikkia lähimmäisiäänkin. Toisin sanoen itsensä ruotiminen joko omin avuin pohtimalla, lukemalla ja ihmismielen saloja tutkimalla on ylpeyden aihe! Joskus omat keinot ei enää riitä ja silloin asiantuntijaan tukeutuminen on myös ylpeydenaihe!

Kehonsa huoltamisella saa itselleen paljon hyvää aikaan, mutta se ei välttämättä vaikuta lähiympäristöön ja sen ihmisiin niin radikaalisti kuin mielen hoivaaminen. Senkään vuoksi ei saisi olla häpeä jos "joutuu" turvautumaan terapiaan. Melko monilla meistä on taustassamme paljon sellaisia haavoja, jotka on näennäisesti umpeutuneet ennen kunnollista "puhdistusta". Lika on jäänyt sisäpuolelle ja senhän tietää miten se vaikuttaa. Raskaassa elämäntilanteessa kaikki se vanha lika nousee pintaan ja taas mennään..

Kaikkea tätä tarkoitan täydestä sydämestäni ja olen sitä valmis aina uudelleen ja uudelleen todistamaan ihmisille, jotka mahdollisesti tarvitsevat apua. Ihmisille jotka eivät löydä iloa elämästään tai uupuvat. Lukekaa, pohtikaa, kääntäkää ja vääntäkää. Ja jos se ei auta, hakeutukaa ihmisen luo, joka teitä pystyy auttamaan.

Tästä kaikesta huolimatta.....Juuri nyt olen pettynyt itseeni. Olen vihainen itselleni. Olen surullinen ja tunnen itseni epäkeskoksi, risaksi ja epätäydelliseksi.

Sairastuin masennukseen. Taas. Päätin pärjätä ilman lääkkeitä, koska "kaikki on hyvin". Mutta jälleen jouduin toteamaan olevani heikko. Jouduin taas myöntämään, että mieli on minun heikko kohtani. Vaikka kuinka järkeilen kaiken olevan pääosin niin kovin hyvin, ei se vaan auta. Olen unohtanut hoitaa itseäni. Olen unohtanut levätä ja ottaa aikaa itselleni. Vuoden kestänyt fyysinen sairastelukin varmasti hoiti oman osansa tämän prosessin etenemisessä.

Merkkejä oli näkyvissä ja "tunnettavissa" jo jonkin aikaa kausittaisena negatiivisuutena ja uupumuksena. Olon kuitenkin aina helpottaessa kuvittelin sen olevan "normaalia vitutusta".

Viikonlopun aikana myönsin itselleni vihdoin, että näin negatiiviset ajatukset omaan itseeni liittyen ei vaan ole terveitä. Itsensä inhoaminen ei ole tervettä. Eikä koko ajan vallitseva ärtyisyys ole tervettä. Eikä se, ettei jaksaisi kuin olla tai nukkua. Mikään kiva tekeminen ei ole kivaa. Nukkuminen voittaisi kaiken jos se olisi mahdollista. Seinät ahdistaa, mutta minnekään ei huvita lähteä. Mitään ei saa aikaan. Silti yritän suorittaa liikaa. Kodin pitäisi olla koko ajan tiptop ja kaiken tapahtua oikealla tavalla ja oikeassa aikataulussa. Yritän suoriutua ja suorittaa itselleni asioita kuntoon. Silloin ei olisi ehkä pakko myöntää, että ei jaksa. Silloin ei välttämättä tarvitsisi myöntää itselleen olevansa taas kuilun pohjalla. Nyt vihdoin myönsin. Se outo ahdistusmöykky jonka kuvittelin olevan "normaalia stressiä", purkautui tuhansina kyynelinä. Se möykky olikin pahaa oloa ja itkua, jota en halunnut itselleni myöntää. Heikkouden myöntäminen on vahvuutta juu. Silti joka kerta yhtä vaikeaa.

Tämä on nyt aikuisikäni viides kerta. Kuvittelin hetken, ettei enää tarvitsisi tipahtaa. Ex-aviomieheni sanoin: "Sinullahan on kaikki hyvin." Niin...silloin ei ollut. Nyt on. Se ei vaan riitä. Sisimpäni taitaa olla liian haavainen yhä. Niitä haavoja ei tarvitse pahastikaan ronkkia jotta ne alkavat taas vuotaa.

Inhoan itseäni. Tällä hetkellä en näe itsessäni mitään kaunista enkä hyvää. Tiedän sen kuuluvan tähän ja menevän ohi. Silti en halua katsoa itseäni peiliin enkä myöskään sisimpääni. Tahtoisin nukkua sen aikaa, että oloni olisi taas se niin komeasti kutsuttu NORMAALI, mikä se nyt sitten onkaan. En kuitenkaan voi nukkua sen yli. Minun täytyy ryhtyä taas taisteluun. Taisteluun negatiivisia ajatuksia ja totaalista uupumusta vastaan. Minun on pakko taistella, ei vain itseni, vaan perheeni ja läheisteni vuoksi.

Alkakoon se taistelu tänään.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Miten paljon voi antaa?

Olen jo pitkään (ainako?) haaveillut kirjoittamisesta. Enkä pelkästään kirjoittamisesta. Vaan samalla eheytymisestä kirjoittamisen myötä. Ehkä salaa haaveillut jonkun muunkin eheyttämisestä siinä sivussa. Samalla pelkään. Miten paljon voi antaa itsestään? Miten paljon voi paljastaa heikkouksiaan?

Olen näennäisesti kovin avoin ja vahva. Nykyinen aviomieheni on kertonut kuinka häneen teki alusta asti vaikutuksen se, kuinka avoimesti heitin kaikki kortit pöytään. Tavatessamme olin kahden lapsen yksinhuoltaja ja häntä 10 vuotta vanhempi. Taustalla pitkästä liitosta avioero, "perheyrityksen" konkurssi ja juuri päättynyt pari vuotta kestänyt parisuhde. Lähtökohdat meille oli siis kaikkea muuta kuin herkulliset. Mutta näitä tarinoita ja yksityiskohtia seuraa myöhemmin ;)

Vahvuuden vastakohtana minusta löytyy hetkittäin aivan täysin kypsymätön ja heikko pikku-Vipe. Se pieni tyttö, joka kasvoi alkoholistikodissa, jossa monenlaiset kriisit ja mielenterveysongelmat hallitsivat arkea. Se tyttö, joka oli näkymätön. Se tyttö, joka unohti olemassaolonsa olevan muutakin kuin tilanteen mukana myötäilyä. Se tyttö, jonka tunteet olivat yhtäkuin se mikä helpotti vanhempien oloa. Siitä tytöstä tuli vahvan miehen aviovaimo. Vahvan miehen, joka rakasti sitä kilttiä ja myötäilevää pikku-Vipeä. Myös pikkuinen rakasti sitä turvallista ja vahvaa miestään. Kunnes se pikkuinen muuttui ja tahtoi olla oma itsensä. Siitä lisää myöhemmin ;)

Koko elämäni ja olemassaoloni on jollain tavalla tasapainoilua tämän nykyisen vahvan Vipen ja sen sisällä elelevän pikku-Vipen välillä. Sen myötä kovin hyvä ja onnellinen elämäntilanteeni ei joka hetki takaa minulle itselleni tasapainoa :) Ehkä se joskus löytyy? Vai haluanko edes ihan kokonaan löytää sitä? Eikö toisaalta ole aika rikastuttavaa elää monella tapaa tunteikasta elämää?

Näitä kysymyksiä pohtien painun petiin pienen poikani viereen <3 Hyvää yötä.

Uuden synty...aluksi kutsuttakoon.

Olen Virpi, elämän lapsi. Nähnyt ja kokenut enemmän kuin aina olisin tahtonut. Silti en (kai?) vaihtaisi mitään enkä ketään niistä hetkistä/ihmisistä jotka ovat matkani varrelle osuneet. Joskus ajattelen, että olisin toisin päässyt helpommalla. Tai, että en ehkä olisi särkynyt niin useasti jos asiat olisivat menneet toisin? Olen kuitenkin kulkenut sellaisen tien, jonka varrelta olen löytänyt pieniä palasia itsestäni. Osa palapelin palasista ovat olleet turmeltuneita ja poljettuja. Jotenkin niistäkin olen pikkuhiljaa alkanut kokoomaan elämäni näköistä kuvaa. Hiljalleen. Välillä sortuen ja särkyen, mutta taas pystyyn nousten. Alan siis olla EPÄTÄYDELLISESTI EHJÄ :)