keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Satu tytöstä, josta tuli oman elämänsä tähti.

Tyttö, josta tuli oman elämänsä tähti

Olipa kerran tyttö. Pieni ja hentoinen oli tuo kalpea ja pelokas pisamanaama. Hän oli kai joskus ollut ihan tavallisen iloinen ja luottavainen lapsi. Nyt hän oli surullinen, koska hänen äitinsä ja isänsä olivat hyvin sairaina. He olivat niin sairaina, että heidän näkönsä heikkeni. Lopulta he eivät enää nähneet tyttöä, vaikka hän yritti loistaa tähtenä heidän silmissään. Tyttö tahtoi valaista heidän tietään ja tuoda heille iloa, vaan eivät he nähneet tytöstä loistavaa valoa. He kulkivat sairautensa sumuvaippaan pukeutuneina.

Vanhemmat kulkivat mutkaisessa kumarassa kantaen selässään painavia taakkoja. Lasti oli siksi kovin painava, koska he kantoivat mukanaan menneisyyden ja nykyisyyden raskaita ja alati täyttyviä rinkkoja. Heidän vanavedessään kulki pieni ja näkymätön tyttö yrittäen hennoilla käsillään kannatella samaan aikaan sekä äidin että isän rinkkoja, jotta heidän taakkansa olisi keveämpi. Yhä synkemmät ja mustemmat ukkospilvet johdattivat perhettä kohti pimeämpiä ja pimeämpiä polkuja, päätyen keskelle raiskattua ja riivittyä Kolkkouden Metsää.

Kolkkouden Metsä oli tytöstä hyvin hämärä ja pelottava. Sen polut olivat mutkikkaita ja täynnä teräviä kiviä ja lasinsiruja. Siellä kulkiessa piti olla alati varuillaan. Vaan silti oli poluilla kovin helppo saada kolhuja ja haavoja. Aikansa siellä asuttuaan tyttö olikin kovin täynnä vereviä mustelmia ja tulehtuneita haavoja. Myös tytön silmiin alkoi kasvaa näkymättömyyden sumuverho. Hän ei enää nähnyt omaa loistoaan ja erityisyyttään. Hän tunsi vain vanhempiensa riesarinkkojen painon.

Vuodet kuluivat ja vanhempien rinkat täyttyivät täyttymistään. Tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi ja alkoi pienin varovaisin askelin kulkea omia polkujaan kohti kauempana pilkottavaa hoidetumpaa metsää ja valoisampaa aukeaa. Niillekin poluille ilmestyi kiviä ja pelottavia sudenkuoppia ja monesti piti tytön itseään satuttaa ja kolhaista matkan varrella. Ne olivat kuitenkin hänen valitsemiaan polkuja, joiden tehtävänä oli saada hänet matkaamaan kohti sisintään.

Tänään kohtasin tytön. Hän on jo aikuinen nainen. Hän kantaa yhä mukanaan pientä selkäreppua, jossa on hajanaisia palasia hänen menneisyydestään. Yritin ottaa reppua hänen selästään, mutta hän ei antanut. Hän sanoi tarvitsevansa sitä. Se on ja tulee aina olemaan osa häntä. Hän näytti myös mustelmiaan ja haavojaan. Mustelmat olivat enää haaleita ja ennen kovin tulehtuneet haavat olivat jo melko hyvin arpeutuneet. Tyttö silitteli haavojaan ja kertoi hoitavansa niitä hyvin, jotta ne lopulta paranisivat.
Olin iloinen nähdessäni tytön silmienkin kirkastuneen. Niistä loisti jo pieni tähti, joka tuntui vain odottavan pääsyään täyteen loistoon.

Ehkä tyttö ei ole mikään Canis Majoris, mutta todellakin hän on oman elämänsä tähti!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kirjoituskurssin tehtävä "RISTIRIITAINEN JOULU"

Vessan ja pesutilojen siisteydestä voi päätellä paljon ihmisestä. Näin hän on usein sanonut tyttärilleen. Suihkun lattialla veteen sekoittuva veri saa hänet hieman hätkähtämään . Mitä hänestä voisi nyt päätellä? Missä se rätti on? Katsetta on vaikea kohdistaa. Hän yrittää nousta ylös. Kädet ja jalat eivät pidä. Hän on yhtenäinen turta möykky. Sisuksissa aiemmin luikertaneet käärmeetkin ovat rauhoittuneet. "Ta 1-2 tabletter vid oro." Hän otti enemmän. Paljon enemmän. Hän ei halunnut enää elää. Käärmeetkin piti rauhoittaa.

Hän valuu makuulle suihkuhuoneen lattialle. Muistot ja tämän hetken karu todellisuus sekoittuvat toisiinsa tavalla joka saa hänet unohtamaan paikan ja ajan. Lämmin vesi huuhtelee jalkovälistä valuvan veren lattiakaivoon. Se tuo mieleen muiston sisarusrakkaudesta. Muistossaan hän palaa siskonpetiin pirtin pöydän alle. Miten paljon voikaan kaksi vanhempaa veljeä kouluikäistä siskoaan rakastaa. Se rakkaus valui samalla tavalla lämpimänä hänen luisevaksi haukutun lantionsa kätköistä. "Onko jossain talo purettu kun lankkuja kävelee kadulla?" Kuinka ne pilkat sattuivatkaan. Heillähän oli aina nälkä. Heitä oli seitsemän.

Ulko-oven kolahdus saa hänet palaamaan tähän hetkeen. Hän katseensa kiertää putipuhtaiden kaakeleiden saumoissa kuin tarkistaen niiden siisteyden. Hän ei tunne kehoaan ja se saa hänet katsomaan alaspäin nähdäkseen onko loput hänestä edes tässä. Nämä rinnat, ei enää niin nuoret ja kiinteät, ovat imettäneet kaksi lasta, nyt jo nuoria naisenalkuja. Hänkin oli hyvin ujo, nuori tyttö, kun isä huomasi hänen laihan vartalonsa saaneen uusia muotoja. Isä tahtoi tarkistaa välillä hänen rintojensa kehityksen ottamalla ne suurien työmiehen kouriensa sisään. Äidille hän kertoi kerran isän ja veljien rakkaudesta. Äiti ei enää tykännyt tyttärestään entisenkään vertaa, vaan sanoi ääni halveksuntaa täynnä "älä siinä valita iso nainen". Olisipa äiti huomannut miten pieni tyttö hän kuitenkin oli. Ja kuinka hän kaipasi syliä. Äidin syliä, ei veljien eikä isän.

-RAKASSSS! Eteisestä kuuluu tuttu humalainen pettäjän ääni. Hän on palannut häivyttyään tilipussinsa kanssa viikon retkelle. Olisi pitänyt taas mennä töihin vastaan. Ei olisi pitänyt taas uskoa lupauksiin ja rakkauden valoihin. Näiltä retkiltä palataan rahattomana. Joskus alushousut hukassa. Joskus tuliaisten kera. Ei riittänyt sydämen nöyryytys, tarvittiin myös antibioottikuuri.
Tämän miehen piti vihdoin olla se, joka hänet pelastaa. Joka tekee hänestä onnellisen ja tasapainoisen. Hän oli kohdatessa niin ihana. Kehui kauniin surullisia, ruskeita silmiä. Sanoi niiden surullisessa katseessa olevan jotain ainutlaatuisen kaunista. Hän oli myös raivoraitis. Niin suuri oli onni alttarilla kun sormus pujotettiin sormeen ikuisen rakkauden symboolina. Viikon päästä aukesi korkki. Ja katosi miehen sormus.

-RAKASSS!!! Tämäkin pettymys koputtaa pesuhuoneen oveen vaativasti. -  RAKAS MITÄ SÄ TEET SIELLÄ? OOKSÄÄ SUIHKUSSA? Tälle hylkääjälle,suurimmalle rakkaudelleen ja toivolleen, hän tajusi odottavansa lasta. Hän tajusi sen samana päivänä, kun yksi hylkääjän naisista lähetti hänelle kirjeen. siinä hän saneli vuosia jatkuneesta suhteesta ja kertoi miehen salatun lapsen hiustenvärin olevan aivan kuin isällään. Ulkopuolinen kertoi auliisti kirjeessään aviomiehen nussivan häntä joka viikko, koska oma vaimo on niin ruma ja läski, ettei siihen hommaan kykenisi sokeakaan. Kuinka sokea hän itse olikaan ollut?

-AVAA NYT SE OVI RAKAS. ÄLÄ OO VIHANEN. MÄÄ TOIN KINKUNKIN!
Miehen ääni saa hänet puhkeamaan hysteeriseen itkuun. Hänen sairaalloisella tavalla rakastamansa miehen ääni herättää hänet sekavasta sumusta. Lattian liukkaus vaikeuttaa liikkumista, mutta hänen on pakko yrittää avata ovi. Kädet ja jalat ovat kuin vereen sotkeutunutta hyytelöä. Jotenkin hän saa kammettua itsensä polvilleen ja sammuttaa suihkun. Verinorot pakenevat viemäriin. Ne näyttävät pieniltä punaisilta käärmeiltä. Jospa ne eivät enää luikertelisi hänen sisuksissaan? Hän konttaa ovelle, joka onneksi on lähellä. Lukon loksahtaessa auki viimeinenkin tajunnan ripe häipyy saaden hänet lysähtämään lattialle. Hänen kädessään on koko ajan pysynyt verinen sukkapuikko.

Ovi aukeaa. Mies on pukeutunut vihkipukuunsa ja vaimon ostamaan kravattiin, jotka ovat nuhraantuneet ja rypistyneet retkellä. -HYVÄÄ JOULUA RAKAS! Miehen sylissä ollut Amaryllis putoaa suihkun lattialle. Molemmat ovat joulun punaiset.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kirjoituskurssin tehtävänä oli "kirjoittajaelämänkertani". Minulla ei sellaista varsinaisesti ole, joten tein sen näin:

Tänään olin taas kurssilla. Siitä jäi hyvä mieli ja sain taas uutta intoa kirjoittamiseen. Olen alkanut tuntea lämpimiä tunteita kurssikavereitani kohtaan. Olen tutustunut ihaniin, erilaisiin ja upeisiin elämän opettamiin ihmisiin. Tänään sinne mahtui jo pientä tunteiden purkaustakin. Eikös se ole sen merkki, että koetaan toiset jo tietyllä tapaa tutuiksi ja turvallisiksi? Keskiviikko on minulle nykyään tärkeä päivä. Se on se päivä, joka ihanalla tavalla poikkeaa normaalista arjestani, jota myöskin rakastan.

Siitä arjestani ensin..Äiti on minulle maailman paras sana. Olen äiti maailman ihanimmille ja kauneimmille lapsille. Heitä täydellisyyksineen ja vajavaisuuksineen rakastan joka päivä niin paljon, että hetkittäin tunnen jopa kipristävää kipua. Rakkaus ja äidin jatkuva huoli sekä tahto antaa heille kaikkensa voi joskus imeä oman sydämeni lähes tyhjiön kaltaiseen tilaan. Silti heistä saamani kiitollisuuden ja onnen tunteet peittoavat kaiken kivun ja huolen. He ovat minua kasvattaneet ja koulineet syntymästään asti ja yhä vaan se kasvatustyö jatkuu. Olen myös heidän kauttaan oppinut löytämään ja tuntemaan itseäni. Ilman heitä olisin vain murto-osa minusta.

Olen arjessa myös vaimo. Sekin sana on saanut erilaisen ja laajemman merkityksen. Olen suuresti rakastettu, ja suuresti myös rakastan. Olen silti myös vaimo, joka tukee miestään omalla, ja myös yhteisellä taiteenalallamme. Vaimo, jonka mies potkii hellästi eteenpäin ja tahtoo minun toteuttavan sitä mihin minulla on lahjoja. Hän tahtoo meistä tulevan se "säveltäjä-kirjoittaja-laulaja-pariskunta". Sillä me eläisimme ehkä osin vaatimatonta, mutta onnellista elämäämme. Samalla kasvattaisimme rakkaudella pientä ihanaa poikaamme ja tukisimme minun isompia lapsiani aikuiseen elämään. Vaaleanpunaisia haaveita ehkä, mutta ei kai mahdottomia?

Ai niin. Tämän aiheena olikin kirjoittajaelämänkertani...

Tahdon toki ammentaa taustastani ja elämästäni, koska muutenhan kaikki olisi ollut turhaa. Tahdon myös käyttää vuosien myötä saavuttamaani elämänkokemusta apuna ja samalla tietenkin kerryttää sitä lisää. Tahdon muistaa rakkaita, mutta ongelmallisia vanhempiani. Tahdon muistaa pitkää, hetkittäin onnellista, mutta myös hyvin vaikeaa ja alistavaa avioliittoani. Tahdon muistaa omaa kasvuani ja sitä miten kasvoin pienestä arasta rievusta naiseksi, joka uskalsi mennä ihmisten eteen ja valloittaa heidät laulamalla. Tahdon muistaa pettäjää, loukkaajaa, hylkääjää ja jättäjää.

Mutta vain siten, miten tämä kaikki ja he kaikki ovat auttaneet minua tulemaan herkemmäksi ja luovemmaksi minuksi.

Tästä vasta alkaa minun kirjoittajaelämänkertani. Pienin askelin.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Tehtävä "suurin voittoni"

Suurin voittoni

Olin yläasteella aina luokan ujoin ja pienin. Kuuluin siihen luuserijoukkioon, joka oli omassa eristäytyneessä ryhmässään välitunneilla. Siellä olivat minä ja lihavat sekä ne, jotka eivät ulkonäöltään sopineet muottiin. Kuuluin myös niihin, jotka valittiin viimeisenä joukkueeseen liikuntatunnilla. Olin se, joka kulki hassuissa vaatteissa, koska muuta ei ollut. Likaisetkin taisivat olla. Meillä kun ei ollut suihkua, saunaa, saati ylellisyytenä pitämääni kylpyammetta. Pesuvesi lämmitettiin suuressa kattilassa. Siitä se kaadettiin joko pesuvatiin tai vauvoille tarkoitettuun kylpyammeeseen.

Muistan kuinka nöyryyttävää oli seistä kahden viimeisen joukossa liikuntatunnin joukkueita valitessa. Se toinen oli yleensä se luokalta, joka ei ylipainoltaan kyennyt kunnolla edes juoksemaan. Minä olin siellä siksi, etten arkuudeltani uskaltanut pelata. En voinut yrittää, koska epäonnistuminen hävetti. Ne rohkeat ja urheilulliset rynnivät päälle ja minä yritin parhaani mukaan olla mahdollisimman huomaamaton. Jos eivät vaikka huomaisi kuinka huono olen. Jos eivät näkisi kuinka minua hävetti olla minä. Toivoin aina selviäväni niistä hetkistä näkymättömänä. Ja melkoisen näkymätön olinkin.

Pahinta koulussa olivat tilanteet, joissa joutui luokan eteen. Esitelmät tai muu puhuminen olivat painajaista. Pelkäsin niitä katseita ja arvostelua. "Liian hiljainen ääni, rumat vaatteet, arka, ujo, köyhä, "sen perheen" lapsi ja muutenkin reppana." Kuinka paljon voivatkaan pelkät katseet ja hiljaiset supattelut ja kikatukset kertoa.

Suurin voittoni...Tätä kohtaa miettiessä alkoi hymyilyttää. Huomasin kuinka äskeisten asioiden muistelusta lyhistynyt ryhtini vaistomaisesti suoristui. Yhtäkkiä tunsin sitä ylpeyttä, jota ansaitsen tuntea. Voisin heti mennä sen saman joukkion eteen ryhdikkäänä ja ylpeänä. Kertoisin heille tämän:

Olen Virpi. Se sama ongelmaperheen kasvatti, josta ette uskoneet tulevan ikinä mitään. Teidän iloksenne voin kertoa, etten ole kouluttautunut pitkälle. En myöskään ole saanut upeaa uraa, jonka avulla tienaisin suuria rahoja. Nämä lähinnä johtuivat itsetunnon olemattomuudesta ja kannustuksen puutteesta. Minulla ei ole taloa eikä kallista autoa.

MUTTA..Olen silti tehnyt jotain mitä te kaikki ette ehkä ole? Ongelmaisen perheen lapsesta pitäisi tulla elämässään  epäonnistunut "perinteiden" jatkaja. Ei. Siihen en suostunut. Olen kahlannut monen suon läpi ja noussut monesta montusta entistä vahvempana ja viisaampana. Taistelin itselleni omin avuin itsetunnon, jota lapsuuteni ei kyennyt minulle tarjoamaan. Uskalsin irrottautua pitkästä avioliitosta yksinhuoltajaksi, vaikka vastapuoli yritti kaikkensa alistaakseen ja saadakseen minut uskomaan etten koskaan voisi pärjätä. Olen saanut kolme upeaa lasta. Kaksi niistä olen onnistunut kasvattamaan upeiksi, sydämellisiksi ja fiksuiksi nuoriksi, joista olen ylpeääkin ylpeämpi.

Itse olen kasvanut kolhuineni ihmiseksi, johon perhe ja ystävät voivat luottaa. Ihmiseksi joka tietää paljon ihmisenä olemisesta. Olen täynnä rakkautta ja pyrin kaikessa hyvään. Älykkääksi ja lahjakkaaksikin sanovat. Aion vielä löytää näille ominaisuuksille käyttöäkin, jahkas tiedän mikä minusta tulee isona...

Se suurin voittoni siis?

Suurin voittoni on ollut syntyä juuri siihen ongelmaperheeseen juuri niille rikkinäisille ihmisille lapseksi.

Ilman heitä minä en olisi minä.

isäni tuolta puolen

Isäni tuolta puolen,
kysyi

Miksi verhosi ovat usein kiinni?

En osannut vastata. Olin hiljaa.

Valoa, päästä valoa sisälle!

Ehkä valo onkin yliarvostettua, ajattelin.
Ehkä joidenkin kuuluukin etsiä pimeässä.
Rauhassa.
Ilman kipeää, paljastavaa valoa.
Valmiina on valon aika.

Anteeksi tyttöni. Anteeksi kaikesta.

Isäni tuolla puolen tietää
miksi verhot ovat kiinni.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Kirjoituskurssin eka tuotos

Melancholy man

Talo on vanha. Se on hyvinä aikoinaan ollut komea hirsikartano. Nykyään se on vain kaupungin halpa ja ränsistynyt vuokratalo ilman mukavuuksia. Hanasta tulee pelkästään kylmää vettä. Talvella pitää muistaa jättää hana hiukan valumaan, ettei se jäädy umpeen. Savupiiput ovat niin huonossa kunnossa, että puuhellaan ja  takkoihin ei voi laittaa tulta.

Olohuoneesta tytöllä on suora näkymä keittiön pöydän ääreen. Vanha nojatuoli on punaista vakosamettia. Sen nuhraantuneita raitoja tyttö on usein nyppinyt yrittäessään samalla upota syvemmälle tuolin lämpöön ja näennäiseen turvallisuudentunteeseen. Sieltä hän katselee kuin salaa keittiön pöydän ääressä istuvaa isäänsä, joka on taas juonut. Tyttö tietää jo musiikin perusteella mitä isä ajattelee ja tuntee. Isä on taas tänään surullinen ja yksinäinen. Isä on melancholy man.

Tytöllä on kaksi isää.

Toisella isällä on lempeät, siniset silmät. Sellaiset, jotka katsovat tyttöä ylpeydestä ja onnesta loistaen. Niitä kehystävät ilonrypyt tytön kanssa nauraessa.
Tämän isän suu aukeaa äänekkääseen ja aitoon nauruun. Sellaiseen, joka lähes salpaa häneltä hengen. Niin hyvä se nauru on.
Hänellä on vahvat ja lämpimät kädet. Sellaiset, jotka ei koskaan palele. Ne kädet ovat aina valmiit lämmittämään tytön helposti palelevia käsiä ja jalkoja. Miten ihmeessä ne voivatkaan olla aina niin lämpimät?
Tällä isällä on ylpeä ryhti ja ripeä askel. Tytön on niin helppo tätä isää katsella. Ja rakastaa.

Toinen isä on synkkä ja surullinen. Ilonrypyt muuttuvat näissä silmissä syviksi poimuiksi. Ne näyttävät vetävän kiinni muutenkin alas painuvia silmäluomia. Nämä silmät eivät katso tyttöä. Ne katsovat vain alaspäin humalasta ja synkistä ajatuksista sumentuneina. Ne katsovat paikkaan, johon tyttö ei kuulu.
Tämän isän huulet ovat kireät. Suu aukeaa vain kohdatakseen oliivinvihreän mukin tai ketjussa poltettavan tupakan.
Hänen kätensä viihtyvät sylissä nyrkkiin puristettuina. Niistä ei ole tytön käsiä lämmittämään. Ne eivät aukea tytön kylmiä käsiä varten. Ne liikkuvat vain kurkottaakseen kohti mukia. Tai viedäkseen tupakan huulille tai tuhkakupille.
Tällä isällä ryhti katoaa hänen nojatessa keittiön pöytään. Askelkin on raahustava. Tämä isä saa tytön tuntemaan surua ja huolta.

Synkästä ja humalaisesta isästä on tullut jo tutumpi kuin siitä toisesta. Välillä on vaikea muistaa miksi hän on aina ollut isän tyttö. Joskus hän ei edes muista kuinka paljon isäänsä rakastaa.

Kunpa hän olisi tiennyt sen, mitä hän tietää nyt.

Hiphei!!! I'm back! Ja aloittanut kirjoituskurssin.

Olen pitänyt hiljaisen hetken myös täällä. Toisin sanoen on ollut hiljainen olo. Ei mitään sanottavaa. Nyt alkaa taas elämä pikkuhiljaa asettua normaaleihin uomiinsa, mitä nyt sitten normaali taas mahtaa tarkoittaakaan ;)
Aloitinviime viikolla kirjoituskurssin kansalaisopistossa. Se tuntui hyvältä. Huomasin kuinka olen kaivannut tilanteita, joissa olen muutakin kuin kotiäiti, vaikka sitä roolia rakastankin.

Kurssi on nimeltään "voimaannuttava kirjoittaminen" ja uskon ja toivon saavani siltä paljon. Jokaviikkoisen kotitehtävän myötä ensinnäkin syyn kirjoittaa, sekä tietenkin uuden harrastuksen.

Ekan viikon kotitehtävä oli jotain sen suuntaista, että "mikä lapsena kuulemasi/oppimasi laulu herättää sinussa eniten ahdistavia/iloisia/vapauttavia jne tunteita". Eli mikä vaan tunne, kunhan se on voimakas. Niitä tunteita pitäisi tekstissä joko kuvailla tai kirjoittaa niistä tarina. Päätinkin kirjoittaa minua suuresti aina vain koskettavasta Moody Bluesin "Melancholy man" -biisistä. Se oli yksi isäni lempilauluista. Kurssilla kaikkien tekstit monistetaan ja luetaan. Hui!! Päätin julkaista tekstin jo nyt täällä ennen kritiikkiä. Kommentoida saa ja parannusehdotuksia ym esittää!!