keskiviikko 11. elokuuta 2010

Ristiriita ja heikkouden myöntäminen

Masennus ei ole koskaan häpeä. Sen myöntäminen ääneen toiselle ihmiselle ei ole häpeä. Terapiassa käyminen ei ole häpeä, vaan pikemminkin päinvastoin. Mielestäni saa olla ylpeä siitä, että "huoltaa" itseään. Sillä auttaa itsensä lisäksi kaikkia lähimmäisiäänkin. Toisin sanoen itsensä ruotiminen joko omin avuin pohtimalla, lukemalla ja ihmismielen saloja tutkimalla on ylpeyden aihe! Joskus omat keinot ei enää riitä ja silloin asiantuntijaan tukeutuminen on myös ylpeydenaihe!

Kehonsa huoltamisella saa itselleen paljon hyvää aikaan, mutta se ei välttämättä vaikuta lähiympäristöön ja sen ihmisiin niin radikaalisti kuin mielen hoivaaminen. Senkään vuoksi ei saisi olla häpeä jos "joutuu" turvautumaan terapiaan. Melko monilla meistä on taustassamme paljon sellaisia haavoja, jotka on näennäisesti umpeutuneet ennen kunnollista "puhdistusta". Lika on jäänyt sisäpuolelle ja senhän tietää miten se vaikuttaa. Raskaassa elämäntilanteessa kaikki se vanha lika nousee pintaan ja taas mennään..

Kaikkea tätä tarkoitan täydestä sydämestäni ja olen sitä valmis aina uudelleen ja uudelleen todistamaan ihmisille, jotka mahdollisesti tarvitsevat apua. Ihmisille jotka eivät löydä iloa elämästään tai uupuvat. Lukekaa, pohtikaa, kääntäkää ja vääntäkää. Ja jos se ei auta, hakeutukaa ihmisen luo, joka teitä pystyy auttamaan.

Tästä kaikesta huolimatta.....Juuri nyt olen pettynyt itseeni. Olen vihainen itselleni. Olen surullinen ja tunnen itseni epäkeskoksi, risaksi ja epätäydelliseksi.

Sairastuin masennukseen. Taas. Päätin pärjätä ilman lääkkeitä, koska "kaikki on hyvin". Mutta jälleen jouduin toteamaan olevani heikko. Jouduin taas myöntämään, että mieli on minun heikko kohtani. Vaikka kuinka järkeilen kaiken olevan pääosin niin kovin hyvin, ei se vaan auta. Olen unohtanut hoitaa itseäni. Olen unohtanut levätä ja ottaa aikaa itselleni. Vuoden kestänyt fyysinen sairastelukin varmasti hoiti oman osansa tämän prosessin etenemisessä.

Merkkejä oli näkyvissä ja "tunnettavissa" jo jonkin aikaa kausittaisena negatiivisuutena ja uupumuksena. Olon kuitenkin aina helpottaessa kuvittelin sen olevan "normaalia vitutusta".

Viikonlopun aikana myönsin itselleni vihdoin, että näin negatiiviset ajatukset omaan itseeni liittyen ei vaan ole terveitä. Itsensä inhoaminen ei ole tervettä. Eikä koko ajan vallitseva ärtyisyys ole tervettä. Eikä se, ettei jaksaisi kuin olla tai nukkua. Mikään kiva tekeminen ei ole kivaa. Nukkuminen voittaisi kaiken jos se olisi mahdollista. Seinät ahdistaa, mutta minnekään ei huvita lähteä. Mitään ei saa aikaan. Silti yritän suorittaa liikaa. Kodin pitäisi olla koko ajan tiptop ja kaiken tapahtua oikealla tavalla ja oikeassa aikataulussa. Yritän suoriutua ja suorittaa itselleni asioita kuntoon. Silloin ei olisi ehkä pakko myöntää, että ei jaksa. Silloin ei välttämättä tarvitsisi myöntää itselleen olevansa taas kuilun pohjalla. Nyt vihdoin myönsin. Se outo ahdistusmöykky jonka kuvittelin olevan "normaalia stressiä", purkautui tuhansina kyynelinä. Se möykky olikin pahaa oloa ja itkua, jota en halunnut itselleni myöntää. Heikkouden myöntäminen on vahvuutta juu. Silti joka kerta yhtä vaikeaa.

Tämä on nyt aikuisikäni viides kerta. Kuvittelin hetken, ettei enää tarvitsisi tipahtaa. Ex-aviomieheni sanoin: "Sinullahan on kaikki hyvin." Niin...silloin ei ollut. Nyt on. Se ei vaan riitä. Sisimpäni taitaa olla liian haavainen yhä. Niitä haavoja ei tarvitse pahastikaan ronkkia jotta ne alkavat taas vuotaa.

Inhoan itseäni. Tällä hetkellä en näe itsessäni mitään kaunista enkä hyvää. Tiedän sen kuuluvan tähän ja menevän ohi. Silti en halua katsoa itseäni peiliin enkä myöskään sisimpääni. Tahtoisin nukkua sen aikaa, että oloni olisi taas se niin komeasti kutsuttu NORMAALI, mikä se nyt sitten onkaan. En kuitenkaan voi nukkua sen yli. Minun täytyy ryhtyä taas taisteluun. Taisteluun negatiivisia ajatuksia ja totaalista uupumusta vastaan. Minun on pakko taistella, ei vain itseni, vaan perheeni ja läheisteni vuoksi.

Alkakoon se taistelu tänään.

4 kommenttia:

  1. Tseppiä, Vipe, toivottavasti olosi kohentuu. Tiedän, miltä sinusta tuntuu, samantapaiset tuntemukset ovat seuranneet minua melkein aina, joskus lievempinä, joskus harvoin pahempina. Lievän masennuksen kanssa tottuu elämään niin, ettei sitä edes huomaa, se on normaali olotila.
    Sanoisin, että suurin syy pahaan oloon on huono itsetunto, siitä ehkä kannattaisi lähteä purkamaan vyyhtiä. Syytä huonoon itsetuntoon en halua tällä ikää enää edes pohtia ja tietää, mutta sinä olet vielä nuori, sinulla on aikaa vaikka mihinkä.
    Tiedän, että olet lahjakas monessa asiassa. Aineksia olisi vaikka muille jakaa. Tiedän, että olet kaunis, niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin, jätä negatiiviset ajatukset taaksesi. Tee lista kaikesta positiivisesta, mikä ympäröi sinua, sitten ajattelet näitä positiivisia ajatuksia usein.
    Harmittaa, kun en voi antaa sinulle elämänohjeita, kun en ole itsekkään oppinut arvostamaan sitä, mitä minulla on, mutta kannustan sinua ja ajattelen positiivisia ajatuksia sinusta.
    Olen samaa mieltä, että ammattiauttajaan kannattaa tukeutua, silloin kun tuntuu pahalta. Hän jos kukaan saa tuskallisia solmukohtia vähän höllättyä ja ehkä joku solmu aukeaa lopullisesti.

    VastaaPoista
  2. Isoja halauksia ja rutistuksia! Ja voimia taistelussa :). Osaat kyllä hienosti kirjottaa. Uskon että kirjottaminen auttaa! Oon sanonu ennenkin, mutta sanon taas. Olet Virpi hieno ihminen! Ja sun ei tarvi olla enempää kun oot.
    Hug <3

    VastaaPoista
  3. Ensinnäkin, kiitos kannustavista kommenteista <3 Totta on se, että huono itsetunto on mukana tässä hässäkässä. Hassua taas on se, että oon saanut elämän myötä taisteltua itselleni osittain jopa melko hyvänkin itsetunnon! Joissain elämän taistoissa vaan jostain syystä ne hyvät ajatukset itsestä ei vaan kertakaikkiaan muistu mieleen vaikka kuinka yrittää kaivella. Sitä kutsutaan masennustaipumukseksi...

    Niinkuin jo aiemmin kirjoitin, olen näennäisesti kovin vahva ja kuvittelen jaksavani mitä vaan. Elän monesti muidenkin surut ja murheet ja jaksan monen muun puolesta. Helposti unohdan siinä kohtaa itseni. Klassinen Tommy Hellstenin "elämän lapsi".

    Juuri erän minulle läheisen sukulaiseni kanssa tänään pohdittiin sitä, että meidän taustoilla pitää varmaan hyväksyä se, että jollain tapaa tämä on osa elämää. Se, miten sen antaa hallita elämäänsä on luku sinänsä.

    En aio olla suku/perhetaakkojeni uhri. En halua lopun elämääni käyttää syynä "no kun mulla oli tällainen lapsuus" tai "no kun mulle tehtiin näin väärin silloin ja silloin" jne. Vaikka olenkin oman osani ottanut sontaa vastaan, se ei ole syy lamaantua.

    Hyväksyn masennustaipumukseni. Hyväksyn kaiken mitä mulle on tapahtunut, Hyväksyn vajavaisuuteni. Minun tehtäväni on muokata loppuelämäni ja vaikuttaa siihen. Niin se menee.

    Tiedän nousevani täältä. Thank god for "lääkitys kohdillaan". Ja thank god siitä, että loppujen lopuksi olen sydämestäni viisas ja etsin taas tieni ulos tästä labyrintista :) Kas kas!! Löysinhän jotain hyvää itsestäni ;)

    VastaaPoista
  4. ... onnea matkaan! Sinä selviät varmasti. :)

    VastaaPoista