Ristiriita ja heikkouden myöntäminen

Masennus ei ole koskaan häpeä. Sen myöntäminen ääneen toiselle ihmiselle ei ole häpeä. Terapiassa käyminen ei ole häpeä, vaan pikemminkin päinvastoin. Mielestäni saa olla ylpeä siitä, että "huoltaa" itseään. Sillä auttaa itsensä lisäksi kaikkia lähimmäisiäänkin. Toisin sanoen itsensä ruotiminen joko omin avuin pohtimalla, lukemalla ja ihmismielen saloja tutkimalla on ylpeyden aihe! Joskus omat keinot ei enää riitä ja silloin asiantuntijaan tukeutuminen on myös ylpeydenaihe!

Kehonsa huoltamisella saa itselleen paljon hyvää aikaan, mutta se ei välttämättä vaikuta lähiympäristöön ja sen ihmisiin niin radikaalisti kuin mielen hoivaaminen. Senkään vuoksi ei saisi olla häpeä jos "joutuu" turvautumaan terapiaan. Melko monilla meistä on taustassamme paljon sellaisia haavoja, jotka on näennäisesti umpeutuneet ennen kunnollista "puhdistusta". Lika on jäänyt sisäpuolelle ja senhän tietää miten se vaikuttaa. Raskaassa elämäntilanteessa kaikki se vanha lika nousee pintaan ja taas mennään..

Kaikkea tätä tarkoitan täydestä sydämestäni ja olen sitä valmis aina uudelleen ja uudelleen todistamaan ihmisille, jotka mahdollisesti tarvitsevat apua. Ihmisille jotka eivät löydä iloa elämästään tai uupuvat. Lukekaa, pohtikaa, kääntäkää ja vääntäkää. Ja jos se ei auta, hakeutukaa ihmisen luo, joka teitä pystyy auttamaan.

Tästä kaikesta huolimatta.....Juuri nyt olen pettynyt itseeni. Olen vihainen itselleni. Olen surullinen ja tunnen itseni epäkeskoksi, risaksi ja epätäydelliseksi.

Sairastuin masennukseen. Taas. Päätin pärjätä ilman lääkkeitä, koska "kaikki on hyvin". Mutta jälleen jouduin toteamaan olevani heikko. Jouduin taas myöntämään, että mieli on minun heikko kohtani. Vaikka kuinka järkeilen kaiken olevan pääosin niin kovin hyvin, ei se vaan auta. Olen unohtanut hoitaa itseäni. Olen unohtanut levätä ja ottaa aikaa itselleni. Vuoden kestänyt fyysinen sairastelukin varmasti hoiti oman osansa tämän prosessin etenemisessä.

Merkkejä oli näkyvissä ja "tunnettavissa" jo jonkin aikaa kausittaisena negatiivisuutena ja uupumuksena. Olon kuitenkin aina helpottaessa kuvittelin sen olevan "normaalia vitutusta".

Viikonlopun aikana myönsin itselleni vihdoin, että näin negatiiviset ajatukset omaan itseeni liittyen ei vaan ole terveitä. Itsensä inhoaminen ei ole tervettä. Eikä koko ajan vallitseva ärtyisyys ole tervettä. Eikä se, ettei jaksaisi kuin olla tai nukkua. Mikään kiva tekeminen ei ole kivaa. Nukkuminen voittaisi kaiken jos se olisi mahdollista. Seinät ahdistaa, mutta minnekään ei huvita lähteä. Mitään ei saa aikaan. Silti yritän suorittaa liikaa. Kodin pitäisi olla koko ajan tiptop ja kaiken tapahtua oikealla tavalla ja oikeassa aikataulussa. Yritän suoriutua ja suorittaa itselleni asioita kuntoon. Silloin ei olisi ehkä pakko myöntää, että ei jaksa. Silloin ei välttämättä tarvitsisi myöntää itselleen olevansa taas kuilun pohjalla. Nyt vihdoin myönsin. Se outo ahdistusmöykky jonka kuvittelin olevan "normaalia stressiä", purkautui tuhansina kyynelinä. Se möykky olikin pahaa oloa ja itkua, jota en halunnut itselleni myöntää. Heikkouden myöntäminen on vahvuutta juu. Silti joka kerta yhtä vaikeaa.

Tämä on nyt aikuisikäni viides kerta. Kuvittelin hetken, ettei enää tarvitsisi tipahtaa. Ex-aviomieheni sanoin: "Sinullahan on kaikki hyvin." Niin...silloin ei ollut. Nyt on. Se ei vaan riitä. Sisimpäni taitaa olla liian haavainen yhä. Niitä haavoja ei tarvitse pahastikaan ronkkia jotta ne alkavat taas vuotaa.

Inhoan itseäni. Tällä hetkellä en näe itsessäni mitään kaunista enkä hyvää. Tiedän sen kuuluvan tähän ja menevän ohi. Silti en halua katsoa itseäni peiliin enkä myöskään sisimpääni. Tahtoisin nukkua sen aikaa, että oloni olisi taas se niin komeasti kutsuttu NORMAALI, mikä se nyt sitten onkaan. En kuitenkaan voi nukkua sen yli. Minun täytyy ryhtyä taas taisteluun. Taisteluun negatiivisia ajatuksia ja totaalista uupumusta vastaan. Minun on pakko taistella, ei vain itseni, vaan perheeni ja läheisteni vuoksi.

Alkakoon se taistelu tänään.

Miten paljon voi antaa?

Olen jo pitkään (ainako?) haaveillut kirjoittamisesta. Enkä pelkästään kirjoittamisesta. Vaan samalla eheytymisestä kirjoittamisen myötä. Ehkä salaa haaveillut jonkun muunkin eheyttämisestä siinä sivussa. Samalla pelkään. Miten paljon voi antaa itsestään? Miten paljon voi paljastaa heikkouksiaan?

Olen näennäisesti kovin avoin ja vahva. Nykyinen aviomieheni on kertonut kuinka häneen teki alusta asti vaikutuksen se, kuinka avoimesti heitin kaikki kortit pöytään. Tavatessamme olin kahden lapsen yksinhuoltaja ja häntä 10 vuotta vanhempi. Taustalla pitkästä liitosta avioero, "perheyrityksen" konkurssi ja juuri päättynyt pari vuotta kestänyt parisuhde. Lähtökohdat meille oli siis kaikkea muuta kuin herkulliset. Mutta näitä tarinoita ja yksityiskohtia seuraa myöhemmin ;)

Vahvuuden vastakohtana minusta löytyy hetkittäin aivan täysin kypsymätön ja heikko pikku-Vipe. Se pieni tyttö, joka kasvoi alkoholistikodissa, jossa monenlaiset kriisit ja mielenterveysongelmat hallitsivat arkea. Se tyttö, joka oli näkymätön. Se tyttö, joka unohti olemassaolonsa olevan muutakin kuin tilanteen mukana myötäilyä. Se tyttö, jonka tunteet olivat yhtäkuin se mikä helpotti vanhempien oloa. Siitä tytöstä tuli vahvan miehen aviovaimo. Vahvan miehen, joka rakasti sitä kilttiä ja myötäilevää pikku-Vipeä. Myös pikkuinen rakasti sitä turvallista ja vahvaa miestään. Kunnes se pikkuinen muuttui ja tahtoi olla oma itsensä. Siitä lisää myöhemmin ;)

Koko elämäni ja olemassaoloni on jollain tavalla tasapainoilua tämän nykyisen vahvan Vipen ja sen sisällä elelevän pikku-Vipen välillä. Sen myötä kovin hyvä ja onnellinen elämäntilanteeni ei joka hetki takaa minulle itselleni tasapainoa :) Ehkä se joskus löytyy? Vai haluanko edes ihan kokonaan löytää sitä? Eikö toisaalta ole aika rikastuttavaa elää monella tapaa tunteikasta elämää?

Näitä kysymyksiä pohtien painun petiin pienen poikani viereen <3 Hyvää yötä.

Uuden synty...aluksi kutsuttakoon.

Olen Virpi, elämän lapsi. Nähnyt ja kokenut enemmän kuin aina olisin tahtonut. Silti en (kai?) vaihtaisi mitään enkä ketään niistä hetkistä/ihmisistä jotka ovat matkani varrelle osuneet. Joskus ajattelen, että olisin toisin päässyt helpommalla. Tai, että en ehkä olisi särkynyt niin useasti jos asiat olisivat menneet toisin? Olen kuitenkin kulkenut sellaisen tien, jonka varrelta olen löytänyt pieniä palasia itsestäni. Osa palapelin palasista ovat olleet turmeltuneita ja poljettuja. Jotenkin niistäkin olen pikkuhiljaa alkanut kokoomaan elämäni näköistä kuvaa. Hiljalleen. Välillä sortuen ja särkyen, mutta taas pystyyn nousten. Alan siis olla EPÄTÄYDELLISESTI EHJÄ :)