Kirjoituskurssin eka tuotos

Melancholy man

Talo on vanha. Se on hyvinä aikoinaan ollut komea hirsikartano. Nykyään se on vain kaupungin halpa ja ränsistynyt vuokratalo ilman mukavuuksia. Hanasta tulee pelkästään kylmää vettä. Talvella pitää muistaa jättää hana hiukan valumaan, ettei se jäädy umpeen. Savupiiput ovat niin huonossa kunnossa, että puuhellaan ja  takkoihin ei voi laittaa tulta.

Olohuoneesta tytöllä on suora näkymä keittiön pöydän ääreen. Vanha nojatuoli on punaista vakosamettia. Sen nuhraantuneita raitoja tyttö on usein nyppinyt yrittäessään samalla upota syvemmälle tuolin lämpöön ja näennäiseen turvallisuudentunteeseen. Sieltä hän katselee kuin salaa keittiön pöydän ääressä istuvaa isäänsä, joka on taas juonut. Tyttö tietää jo musiikin perusteella mitä isä ajattelee ja tuntee. Isä on taas tänään surullinen ja yksinäinen. Isä on melancholy man.

Tytöllä on kaksi isää.

Toisella isällä on lempeät, siniset silmät. Sellaiset, jotka katsovat tyttöä ylpeydestä ja onnesta loistaen. Niitä kehystävät ilonrypyt tytön kanssa nauraessa.
Tämän isän suu aukeaa äänekkääseen ja aitoon nauruun. Sellaiseen, joka lähes salpaa häneltä hengen. Niin hyvä se nauru on.
Hänellä on vahvat ja lämpimät kädet. Sellaiset, jotka ei koskaan palele. Ne kädet ovat aina valmiit lämmittämään tytön helposti palelevia käsiä ja jalkoja. Miten ihmeessä ne voivatkaan olla aina niin lämpimät?
Tällä isällä on ylpeä ryhti ja ripeä askel. Tytön on niin helppo tätä isää katsella. Ja rakastaa.

Toinen isä on synkkä ja surullinen. Ilonrypyt muuttuvat näissä silmissä syviksi poimuiksi. Ne näyttävät vetävän kiinni muutenkin alas painuvia silmäluomia. Nämä silmät eivät katso tyttöä. Ne katsovat vain alaspäin humalasta ja synkistä ajatuksista sumentuneina. Ne katsovat paikkaan, johon tyttö ei kuulu.
Tämän isän huulet ovat kireät. Suu aukeaa vain kohdatakseen oliivinvihreän mukin tai ketjussa poltettavan tupakan.
Hänen kätensä viihtyvät sylissä nyrkkiin puristettuina. Niistä ei ole tytön käsiä lämmittämään. Ne eivät aukea tytön kylmiä käsiä varten. Ne liikkuvat vain kurkottaakseen kohti mukia. Tai viedäkseen tupakan huulille tai tuhkakupille.
Tällä isällä ryhti katoaa hänen nojatessa keittiön pöytään. Askelkin on raahustava. Tämä isä saa tytön tuntemaan surua ja huolta.

Synkästä ja humalaisesta isästä on tullut jo tutumpi kuin siitä toisesta. Välillä on vaikea muistaa miksi hän on aina ollut isän tyttö. Joskus hän ei edes muista kuinka paljon isäänsä rakastaa.

Kunpa hän olisi tiennyt sen, mitä hän tietää nyt.

Hiphei!!! I'm back! Ja aloittanut kirjoituskurssin.

Olen pitänyt hiljaisen hetken myös täällä. Toisin sanoen on ollut hiljainen olo. Ei mitään sanottavaa. Nyt alkaa taas elämä pikkuhiljaa asettua normaaleihin uomiinsa, mitä nyt sitten normaali taas mahtaa tarkoittaakaan ;)
Aloitinviime viikolla kirjoituskurssin kansalaisopistossa. Se tuntui hyvältä. Huomasin kuinka olen kaivannut tilanteita, joissa olen muutakin kuin kotiäiti, vaikka sitä roolia rakastankin.

Kurssi on nimeltään "voimaannuttava kirjoittaminen" ja uskon ja toivon saavani siltä paljon. Jokaviikkoisen kotitehtävän myötä ensinnäkin syyn kirjoittaa, sekä tietenkin uuden harrastuksen.

Ekan viikon kotitehtävä oli jotain sen suuntaista, että "mikä lapsena kuulemasi/oppimasi laulu herättää sinussa eniten ahdistavia/iloisia/vapauttavia jne tunteita". Eli mikä vaan tunne, kunhan se on voimakas. Niitä tunteita pitäisi tekstissä joko kuvailla tai kirjoittaa niistä tarina. Päätinkin kirjoittaa minua suuresti aina vain koskettavasta Moody Bluesin "Melancholy man" -biisistä. Se oli yksi isäni lempilauluista. Kurssilla kaikkien tekstit monistetaan ja luetaan. Hui!! Päätin julkaista tekstin jo nyt täällä ennen kritiikkiä. Kommentoida saa ja parannusehdotuksia ym esittää!!