keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kirjoituskurssin tehtävänä oli "kirjoittajaelämänkertani". Minulla ei sellaista varsinaisesti ole, joten tein sen näin:

Tänään olin taas kurssilla. Siitä jäi hyvä mieli ja sain taas uutta intoa kirjoittamiseen. Olen alkanut tuntea lämpimiä tunteita kurssikavereitani kohtaan. Olen tutustunut ihaniin, erilaisiin ja upeisiin elämän opettamiin ihmisiin. Tänään sinne mahtui jo pientä tunteiden purkaustakin. Eikös se ole sen merkki, että koetaan toiset jo tietyllä tapaa tutuiksi ja turvallisiksi? Keskiviikko on minulle nykyään tärkeä päivä. Se on se päivä, joka ihanalla tavalla poikkeaa normaalista arjestani, jota myöskin rakastan.

Siitä arjestani ensin..Äiti on minulle maailman paras sana. Olen äiti maailman ihanimmille ja kauneimmille lapsille. Heitä täydellisyyksineen ja vajavaisuuksineen rakastan joka päivä niin paljon, että hetkittäin tunnen jopa kipristävää kipua. Rakkaus ja äidin jatkuva huoli sekä tahto antaa heille kaikkensa voi joskus imeä oman sydämeni lähes tyhjiön kaltaiseen tilaan. Silti heistä saamani kiitollisuuden ja onnen tunteet peittoavat kaiken kivun ja huolen. He ovat minua kasvattaneet ja koulineet syntymästään asti ja yhä vaan se kasvatustyö jatkuu. Olen myös heidän kauttaan oppinut löytämään ja tuntemaan itseäni. Ilman heitä olisin vain murto-osa minusta.

Olen arjessa myös vaimo. Sekin sana on saanut erilaisen ja laajemman merkityksen. Olen suuresti rakastettu, ja suuresti myös rakastan. Olen silti myös vaimo, joka tukee miestään omalla, ja myös yhteisellä taiteenalallamme. Vaimo, jonka mies potkii hellästi eteenpäin ja tahtoo minun toteuttavan sitä mihin minulla on lahjoja. Hän tahtoo meistä tulevan se "säveltäjä-kirjoittaja-laulaja-pariskunta". Sillä me eläisimme ehkä osin vaatimatonta, mutta onnellista elämäämme. Samalla kasvattaisimme rakkaudella pientä ihanaa poikaamme ja tukisimme minun isompia lapsiani aikuiseen elämään. Vaaleanpunaisia haaveita ehkä, mutta ei kai mahdottomia?

Ai niin. Tämän aiheena olikin kirjoittajaelämänkertani...

Tahdon toki ammentaa taustastani ja elämästäni, koska muutenhan kaikki olisi ollut turhaa. Tahdon myös käyttää vuosien myötä saavuttamaani elämänkokemusta apuna ja samalla tietenkin kerryttää sitä lisää. Tahdon muistaa rakkaita, mutta ongelmallisia vanhempiani. Tahdon muistaa pitkää, hetkittäin onnellista, mutta myös hyvin vaikeaa ja alistavaa avioliittoani. Tahdon muistaa omaa kasvuani ja sitä miten kasvoin pienestä arasta rievusta naiseksi, joka uskalsi mennä ihmisten eteen ja valloittaa heidät laulamalla. Tahdon muistaa pettäjää, loukkaajaa, hylkääjää ja jättäjää.

Mutta vain siten, miten tämä kaikki ja he kaikki ovat auttaneet minua tulemaan herkemmäksi ja luovemmaksi minuksi.

Tästä vasta alkaa minun kirjoittajaelämänkertani. Pienin askelin.